Aarreaitta.net pyysi tuossa taannoin Seilin museokirkon
taidetta käsittelevää tekstiä, jonka innoittamana täällä päädyttiin myös
selvittelemään hieman 1600- ja 1700-lukujen aikaista tapaa istuksia kirkossa.
Seilin museokirkon alttarilla esittelyn voi käydä lukemassa tästä
linkistä.
Ja sitten itse asiaan.
1600-luvun lopun aikoina kirkoissa alkoivat yleistyä niin
sanotut penkkijärjestykset eli istumajärjestykset. Kovinta valuuttaa ne olivat
1600-luvun lopun ja 1700-luvun yhteiskunnassa, jolloin raastuvassa astikin
puitiin kiistoja siitä, kenellä oli oikeus istua missäkin kirkon penkissä.
 |
| Näkymä alttarille, kuva Milla Airosalmi |
Itse penkkijärjestys on uskonpuhdistuksen mukana tullut
lisä, kun 1600-luvun lopun puhdasoppineisuuden ihanne pakotti kaikki
seurakuntalaiset käymään säännöllisesti kirkossa, jossa kuri oli kova. Samoihin
aikoihin käyttöön otettiin häpeäpenkit ja jalkapuut. Penkkijärjestyksellä oli
myös käytännöllinen puolensa, sen avulla oli tarkoitus mahduttaa kaikki
seurakuntalaiset kirkkoon istumaan, jottei kukaan joutuisi seisomaan mahdottomia
aikoja ja jottei penkkejä jäisi tyhjilleen. Samalla protestanttinen kirkko sai
mahdollisuuden alkaa periä uutta maksua niin sanottua penkkirahaa eli veroa siitä, että henkilöllä oli istumapaikka
kirkossa. Maksua alettiin 1700-luvulle tultaessa periä vuosittain, joskin
useimmiten tappiollisena, sillä maksut jouduttiin usein perimään maistraatin kautta rästeinä.
Uskonpuhdistuksen mainingeissa nimittäin katolisista kirkoista tehtäessä
protestanttisia seurakunnat menettivät runsaasti omaisuutta hallitsijoille.
Penkkijärjestys seurasi hyvin tiukasti ajalleen tyypillistä
säätyjakoa, joten suurimmat päälinjaukset ovat oletettavasti olleet aina samoja
riippumatta siitä onko kyseessä ollut ruotsinkielinen seurakunta tai
suomenkielinen ja missä päin Suomen aluetta seurakunta on sijainnut. Jokaisessa
seurakunnassa on kuitenkin ollut oikeus kirkolliskokouksen aikana suorittaa
penkkijako oman papiston johdolla, eikä tuomiokapituli suuremmin puuttunut
asiaan. Ellei sitten kirkkoisäntä jakanut itsekseen paikkoja, mikäli
penkkijakojen välissä oli tapahtunut muutoksia, joiden vuoksi penkkejä oli kirkossa vapautunut jaettavaksi.
Pääasiat ovat olleet samoja niin 1600-luvun lopulla kuin
pitkälti 1700-luvun aikana. Naiset ovat istuneet järjestään kirkon pohjoisella
puolella, kun taas miehet ovat istuneet eteläisellä puoliskolla. Näin siksi,
että tuona aikana kirkon eteläpuolta pidettiin arvokkaampana kuin
pohjoispuolta. Sen jälkeen on jaettu penkkirivit säätyjen kesken. Käytännössä
se tarkoitti sitä, että mitä lähempänä penkkirivi oli alttaria, sen
korkeammalle säädylle siinä oli varattu paikkoja. Se mikä oli korkein sääty
missäkin seurakunnassa, vaihteli runsaasti. Penkit, jotka jäivät tyhjiksi eli
niin sanotut irtopaikat oli varattu löysälle
väelle eli ihmisille, joiden sääty oli hyvin alhainen tai jotka olivat
matkalaisia ja vain vierailivat kirkossa jumalanpalveluksen ajan. Arvovieraille
oli kuitenkin säädetty paikat etummaisista penkkiriveistä, ja mikäli ne
täyttyivät, loput siirtyivät sitten säädyllisesti huonommille penkeille.
 |
| Näkymä saarnastuolista kirkkosaliin, kuva Milla Airosalmi |
Periaatteessa
penkkirivistöt ovat siis jakautuneet tähän malliin alttarista kohti kirkon
takaosaa katsoen: kuningas ja kuningatar, aatelisto ja kuninkaan virkamiehet
rouvineen, ylioppilaat, porvaristo ja käsityöläiset, lopulta talolliset
talonpojat ja lopuksi löysä väki eli
palvelijat, piiat, rengit, koulupojat, irtolaiset ja matkalaiset.
Kuorissa eli alttarin läheisyydessä olevien penkkirivien
ensimmäiset penkit ovat olleet varattuja papeille, kuorolle ja muille kirkon
työntekijöille, omassa arvojärjestyksessään.
Raivokkaimpia penkki- ja arvojärjestys -kiistoja esiintyi
lähinnä ruotsinkielisessä seurakunnassa, koska ruotsinkielisissä oli enemmän
porvaristoa ja aatelistoa 1600- ja 1700-luvun aikana. Suomenkielisissä
seurakunnissa korkeinta säätyä edusti paikallinen virkamies, pikkuporvarit ja
käsityöläiset. Naiset ovat omalla puolellaan myös istuneet säätyjärjestyksessä,
usein samalla arvolla kuin aviomiehensä eli käsityöläis- ja porvarisrouvat ovat
usein istuneet vierivieressä.
Koska seurakunnat itse saivat hoitaa penkkijaon
seurakuntalaistensa kesken, ei varmaa tietoa ole, miten Seilin museokirkossa
sen käyttöaikana on istumajärjestys mennyt ihmisten kesken. Tai kuinka tiukasti
sitä on valvottu, ottaen huomioon Seilin hospitaalin pääasiallisen väen spitaalisina,
mielisairaina ja muina vaivaisina. Voidaan kuitenkin päätellä, että
mahdollisesti on ainakin pyritty noudattamaan edes joitain pääpiirteitä, kuten
sitä, että miehet ovat istuneet kirkon eteläisellä puolella. Siitä syystä että
eteläisellä seinustalla on seinässä hattunaulakoiksi tulkittavia ulokkeita.
Mahdollisesti myös kirkon penkit on vain ulkoisesti jaettu säätyjen kesken,
ovelliset paremmat penkit korkeammille säädyille ja sitten karumman näköiset
penkit palvelusväelle ja vaivaisille.
Ulkomailla kuitenkin näinkin ankara penkkijärjestys oli
tuntematon asia, joten penkkijärjestyksen poistuminen käytöstä oli vain ajan kysymys.
Lähde: Turun tuomiokirkko vv.1700-1827 s.267-302
