Syyskesän loppuhuipennus!

Tuleva viikonloppu (3.-4.9.2016) on tänä kesänä viimeinen viikonloppu, jolloin museokirkko on auki yksittäiskävijöille. Myös yhteysalus Östern siirtyy talviteloille 4.9 ja siitä eteenpäin liikennöintiä Nauvosta Seiliin hoitaa m/s Falkö (tilausvuoro). 

Museokirkkoon pääse silti yhä vierailemaan syyskuun aikana, mutta vain etukäteen varaamalla ja ryhmähinnoin. Lokakuussa kirkko siirtyy nauttimaan hyvin ansaitusta talvilomasta ja odottelemaan seuraavaa kesää vierailijoineen. 

Nästa veckoslut (3.-4.9.2016) är Själö museikyrkan öppen för enskilda turister för sista gången den här sommaren. Senare i september är museikyrkan öppen bara för grupper på beställning. Efter 4.9. ska också färjan m/s Östern sluta att trafikera och m/s Falkö ska sköta förbindelsetrafiken mellan Nagu och Själö (beställningstur).

Kuva Milla Airosalmi.

Kesän aikana on saarella ehtinyt tapahtua monenlaista, alkaen aina audiomatkasta ja päättyen avoimien ovien päiviin. Seuraavaksi kerrotaan siitä, mitä muutama arkeologi saarella tutki ja mahdollisesti tutkii ensi kesänäkin.

Spitaalisten jäljillä

Heinä-elokuun vaihteessa kirkon nurkissa huomattiin nuuskintaa. Arkeologikoira Hekla ihmiskollegoineen Museovirastosta ja Helsingin yliopistosta olivat vastuussa tästä tehdessään koetutkimuksia kirkon ympäristössä. Hyörinä herätti niin paljon huomiota kävijöissä, että asiasta päätettiin tehdä tämä blogipostaus. Arkeologi Petro Pesonen suostui avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan lisää projektista, joka oli osa tutkimuslaitoksella olevaa kansainvälistä työpajaa ja seminaaria, jossa keskityttiin suomalaiseen genetiikkaan. Osanottajia tuli Saksan Tübingenin yliopistosta asti!

Projektilla on kaksi tavoitetta: löytää Seilin spitaalihospitaalin aikainen hautausmaa spitaalisineen sekä kouluttaa Heklasta ihmisluun tunnistava hajukoira. Paikallisesti on kerrottu, että spitaaliset (eli lepraa sairastaneet) olisi haudattu niitylle, joka on 1980-luvun aikana pystytetyn muistoristin takana. Paikka on kuitenkin niin alavaa ja savista, että todennäköisesti niitylle ei ole haudattu ketään. Idea syntyi, kun Heklan omistaja otti yhteyttä ja kyseli olisiko projektia, joka sopisi tarkoitukseen. Alussa pohdittiin myös muita hajuvaihtoehtoja kuten eläinten luita, keramiikkaa ja pronssihometta. Ihmisluun tunnistukselle on kuitenkin eniten kysyntää, sillä kalmistoja eli vanhoja hautausmaita on haasteellista paikantaa. Lopulta projekti yhdistettiin seminaarin yhteyteen, sillä osa työpajan osanottajista oli lepratutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita saamaan käyttöönsä pohjoismaista spitaalisten DNA:ta.

Kirkko hautausmaan huipulta. Kuva Milla Airosalmi

Kahden viikon aikana yhteensä neljänä päivänä kaivettiin neljä eri koeojaa. Yksi oli hautausmaan rinteessä, aidan vieressä. Tästä paikasta pinnan alta paljastui vain kivikkoa, joka auttaa rajaamaan hautauskelpoista aluetta. Kirkon kaakkoiskulman tuntumilta löytyi puolestaan 1600- ja 1700-lukujen aikaiseksi jätekuopaksi tulkittu kuoppa, josta päivänvaloon saatiin vanhoja eläinten luita. Kirkon lounaisnurkilta esille pöllähti vain täytemaana käytettyä hiekkaa. Mielenkiintoisimmat löydöt tulivat kirkon länsipuolelta, josta kaivajat paikallistivat nokimaakerroksen, jonka seassa oli 1600- ja 1700-luvuilla tavallisimmin käytettyä talousesineistöä. Kyseinen maakerros voisi viitata siihen, että jokin spitaalisten asuintuvista olisi palanut jossain vaiheessa. Yllätyslöytönä oli vanha liedellä lämmitettävä silitysrauta, josta puuttui kahva. Sellaisia, joita käytettiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa esimerkiksi. 

Heklan hajuaistin lisäksi tutkijoilla on apunaan maavastusmittarin nimellä kulkeva laite, joka lähettää sähköimpulsseja maahan ja mittaa sitä, miten eri maakerrokset johtavat sähköä. Näin muodostuu kuva siitä, minkälaisia kerrostumia ja rakenteita pinnan alla piilee. Laitteet ja ihmiset ovat tutkimukselle tärkeitä, sillä hajukoira ei voi tunnistaa spitaalisen ja spitaalittoman hautoja toisistaan vaan tämän eron tekeminen jää bio-arkeologien eli luututkimukseen erikoistuneiden arkeologien harteille. Lepra jättää jälkensä ihmisluihin: mm. sorminiveliin ja nenän ympäristöön. Harmi kyllä juuri nämä osat eivät säily hyvin, joten useimmiten edes luututkija ei voit todeta sitä, onko vainaja ollut eläessään spitaalinen vai ei. Viime kädessä tunnistamisen tekee geenitutkimukseen erikoistunut lepratutkija.

Arkeologisia hajukoiria on jo maailmalla jonkin verran. Asiaa selittää helppous, sillä mistä tahansa koirasta voi kouluttaa hajukoiran kehuilla ja herkuilla. Rodulla ei siis ole väliä, minkä Heklakin parssonrussellinterrierinä todistaa, vaikka työn luonteeseen yleensä soveltuvimpana pidetään labradorinnoutajia. Hajukoirat voivat myös haistaa monenlaisia asioita, kuten esimerkiksi eläintenluita, keramiikkaa ja pronssihometta. Ei siis liene mahdotonta, että Suomessakin saattavat arkeologikoirat yleistyä.

Joka tapauksessa spitaalisten viimeisten leposijojen jäljittäminen Seilissä saattaa saada vielä jatkoa, jolloin hautausmaan sijaintikin selviäisi. Kenties ensi kesänäkin voi Heklan ihmiskollegoineen bongata kirkon ympäristöstä jäljittämässä spitaalisia. 

Arkeologit Kirkkoniemellä. Kuva Taina Niemi.