Seili-musikaalin taustalla todelliset potilaskohtalot

Turun Kaupunginteatterissa esitettiin viime syksyn ja kevään ajan Satu Rasilan käsikirjoittamaa ja Mikko Koukin ohjaamaa Seili-musikaalia. Näytelmä sai lehdissä ja sosiaalisessa mediassa kiittäviä arvosteluja ja veti katsomon täyteen esitys toisensa jälkeen.

Myös monet tänä kesänä saarella ja kirkossa vierailleista olivat käyneet katsomassa musikaalin, ja paljon on kyselty esimerkiksi sitä, kuinka tarkasti näytelmän tarina perustuu tositapahtumiin.

Päätimme haastatella dramaturgi Satu Rasilaa aiheesta. 

Kuva: Robert Seger

Mistä kaikki lähti, eli miten näytelmän aiheeksi ja tapahtumapaikaksi valikoitui juuri Seili?
Alun perin idea Seili-musikaalista syntyi Kakola-musikaalin harjoitusaikana. Taiteellisen työryhmän (ohjaaja Mikko Kouki, koreografi Reija Wäre ja kapellimestari Jussi Vahvaselkä) kanssa heittelimme harjoitusten tauolla ideoita siitä, mikä voisi olla ns. naisten Kakola. Kakolassa kun olimme hyvin maskuliinisessa ja testosteronisessa maailmassa. Seili nousi pintaan heti ensimmäisenä. Suljettu ja eristetty maailma kiehtoi, samoin historiallinen perspektiivi. Ja tietysti naisten tarinat, feminiininen kokemus eristyksestä.

Myös ajatus naisartistien säveltämästä musiikista oli mukana heti ensimmäisessä keskustelussa, se oli koko idean kiteytys. Tutkia voisiko nykypäivän lyriikoista löytyä yhteys vuosisadan takaisen tarinan tunteisiin. Intuitiivisesti heti tiesimme että voi.

Pari vuotta myöhemmin idea konkretisoitui, kun Turun Kaupunginteatterin johtajakaksikko Arto Valkama ja Mikko Kouki tilasivat minulta ja Jussi Vahvaselältä musikaalitekstin aiheesta Seili. 

Kuinka paljon aikaa käytit taustatutkimukseen ja kuinka syvällisesti perehdyit saaren historiaan? Minkälaista aineistoa ja missä kävit sitä läpi? 
Ensimmäiseksi suuntasin maakunta-arkistoon, missä tiesin säilytettävän alkuperäisiä potilasdokumentteja. Hain ja sain luvan tutustua myös niihin arkistomateriaaleihin, jotka eivät ole julkisia. Vietin arkistossa puolitoista kuukautta.

Lisäksi haastattelin tutkija Jutta Ahlbeckiä pariinkin otteeseen. Ahlbeckin molemmat julkaisut Seilistä olivat myös pohjamateriaalinani. Lisäksi luin Petteri Poikolaisen Hulluuden historiaa.

Taustatutkimuksen tavoitteena oli luoda fiktiiviselle tarinalle historiallisiin faktoihin perustuva uskottavuus, mutta se vaikutti minuun paljon suuremmin. Potilaiden kirjeiden lukeminen ja käsialojen näkeminen teki kipeää. Halusin kirjoittaa tarinan, jonka käänteisiin piilottaisin muistomerkkejä aikanaan eletyille kohtaloille. Se, että tarina tuntuisi katsojasta yhtä pakahduttavalta kuin minusta potilasarkistoon tutustuminen, tuli työn tärkeäksi päämääräksi.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Kuinka paljon ammensit todellisten henkilöiden (potilaiden, henkilökunnan) tarinoista?
Tarinan neljä naiskohtaloa perustuvat todellisiin kohtaloihin, mutta tarinat ovat fiktioon viritettyjä. Kaikissa yksityiskohdissaan ne eivät ole totta. Eihän teos, jota oli tekemässä, ollut dokumentti.

Tarinat saivat muotonsa musikaalidramaturgian ehdoilla, mutta emotionaalisen kulman alkuperäisiin halusin ehdottomasti säilyttää. Halusin näyttää, että naiset eivät olleet hulluja, vaan kohtuuttomissa elämäntilanteissa. Halusin puhua heidän puolestaan. Ja samalla kirjoittaessani oivalsin, että mitä tarkemmin puolustin juuri nimenomaisia todellisia kohtaloita, tulin puhuneeksi myös nykypäivästä, tämän ajan tarinoista.

Mikä on haasteellisinta tällaisen faktaa ja fiktiota yhdistelevän käsikirjoituksen tekemisessä?
Faktan ja fiktion sekoittaminen ei tuntunut sinällään vaikealta. Vastuu, jonka koin historiallisille henkilöille, oli kuitenkin emotionaalinen. Heidän tarinansa tuli kuuluviin, eikä niitä katsomossa tuomittu. Se oli tärkeintä.

Mikä merkitys on historiallisilla yksityiskohdilla ja niiden paikkansapitävyydellä tällaisessa käsikirjoituksessa ja näytelmän toteutuksessa?
Näytelmää kirjoittaessa pidän tärkeänä uskottavaa historiallista viitekehystä. Se näkyy kohtausten yksityiskohdissa ja toiminnoissa. Tarinassa ei esimerkiksi käsitelty lobotomiaa, sillä se tuli käyttöön vasta myöhemmin. Halusin myös tietää tutkija Alhlbeckiltä, olisiko saarelta voinut karata jäitä pitkin ja olisiko Seilissä voinut synnyttää. Kun sain vahvistuksen sille, että tämä olisi voinut teoriassa olla mahdollista, vaikka juuri sellaisia tarinoita ei historiantutkija tiennytkään, se riitti minulle.

Kuva: Otto-Ville Väätäinen/Turun Kaupunginteatteri

Olitko käynyt aiemmin saarella, lukenut sen historiasta tai kuullut siitä tarinoita? Miten koit saarella oleskelun?  
Olen käynyt Seilin saarella kahdesti. Ensimmäisellä kerralla työpaikkani kevätretkellä, takaraivossa jo haave Seilin tarinoiden kirjoittamisesta näytelmäksi. Toisella kerralla matka liittyi jo tietoisesti näytelmänkirjoittamiseen.

Etenkin kirkko ja hautausmaa olivat minulle tärkeitä. Valokuvasin kaikki haudat.

Kuinka paljon tarina muuttui kirjoitusprosessin aikana?
Itse näytelmän pääjuoneen, joka liittyi Sofian ja Johanneksen rakkaustarinaan, sain paljon ideointiapua Mikko Koukilta. Tämä tarinalinja muuttui vielä harjoitusaikanakin jonkin verran. Lisäksi tarinan prologi ja epilogi poistettiin. Itse potilastarinat ja Sofian sekä muiden potilaiden ystävyyteen liittyvät tarinat eivät enää ensimmäisen tekstiversion jälkeen juurikaan muuttuneet.

Minkälaista palautetta olet saanut näytelmästä? Onko tullut yhteydenottoja esimerkiksi mielisairaalan henkilökunnan tai potilaiden jälkeläisiltä?
Esityksestä saamani palaute oli pääosin pakahduttavan tunnepitoista. Suuri osa katsojista oli myötäelänyt naisten kohtaloita vahvasti.

Yhden keskustelun kävin erään potilaan kaukaisen omaisen kanssa, ja Pro Seili -yhdistykseltä sain myös terveiset. Nämä viestit olivat sisällöltään kiitoksia. Sain sen käsityksen, että esitys oli ollut vavahduttava kokemus.