Myrsky Genesaretin järvellä

”Venemies tietää, että taistelussa luonnonvoimia vastaan tarvitaan paitsi välineistön ehdottoman viimeisteltyä kuntoa, myös uskoa omaan taitoon ja tahtoon. Edelleen hän tietää, että silloin, kun oma taito ei enää voi auttaa, on kuitenkin yksi Suuri, joka voi aina auttaa. Hän asetti aikoinaan myrskyn, hän käveli aaltojen yli Genetsaretin järvellä, hän voitti pelon ja ahdistuksen ja Hän antoi ihmiskunnalle lahjaksi uskon ikuisuuteen, pelastukseen ja hyvän voittoon.”

Seilin museokirkon alttaritaulun Myrsky Genesaretin järvellä  vuosina 1948–49 maalannut Helge Stén harrasti pitkiä purjehdusmatkoja saaristoon. Näillä matkoilla hän luonnosteli ja maalasi useita saaristoaiheisia teoksia. Sténin tiedetään myös viettäneen aikaa Paraisilla ja Luonnonmaalla kun hän kaipasi työskentelyrauhaa. Sténin saaristoaiheisia kuvasarjoja ja taiteilijan niiden yhteyteen kirjoittamia tekstejä ja runoja julkaistiin myös lehdissä. Yllä oleva lainaus on Helge Sténin Purje ja Moottori -lehden joulunumeroon kirjoittama mietelmä vuodelta 1956.

Helge Stén syntyi vuonna 1923 Helsingissä, jonne hänen avioton äitinsä oli muuttanut kotoaan Turusta ennen raskauden ilmituloa. Stén vietti ensimmäiset vuotensa lastenkodissa Naantalissa, josta hänet adoptoi porilainen pariskunta vuonna 1933. Nuoruutensa Stén viettikin Porissa, mutta kotiuduttuaan rintamalta hän muutti hetkeksi Turkuun biologisen äitinsä luokse. Taiteilija asui myöhemmän elämänsä aikana mm. Helsingissä ja ulkomailla, mutta Turku oli kaupunki, jonne Stén aina palasi.

Stén opiskeli Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuonna 1943, jonka jälkeen hän siirtyi Turun Taideyhdistyksen piirustuskouluun 1944. Taideopintoja Stén suoritti myös Kööpenhaminassa (Det kgl. Akademiet for de Skønne Kunster) ja Pariisissa (Académie André Lhote). Sténin tunnetuimpia töitä ovat Seilin kirkon alttaritaulun lisäksi Naantalissa sijaitseva Laivaston sankarivainajien muistomerkki vuodelta 1951 ja Bløstradin kirkon alttaritaulu Tanskassa vuodelta 1949.

Teksti ja kuvat: Kirsti Ruissalo

Lähteet:

Kuvataiteilijamatrikkeli 

Kaarlo Isotalo: Helge Stén 1923–1965. Turun kansallinen kirjakauppa Oy, 1980.

Jumalanpalvelus

Seilin museokirkossa järjestetään suomenkielinen jumalanpalvelus sunnuntaina 27. heinäkuuta klo 13 alkaen. Jumalanpalveluksessa vihitään käyttöön myös kirkon uusi alttarivaate. Kirkko on siis avoinna matkailijoille poikkeuksellisesti klo 12-13 ja 14-16.

Det ordnas en gudstjänst på finska i kyrkan på söndag den 27. juli kl. 13.00. Kyrkan är öppen för turister kl. 12-13 och 14-16.

There is a church service held at the museum church on Sunday 27th of July. The opening hours for tourists are between 12-13 and 14-16.

Kellot

Avoimien ovien päivänä eräs vierailijoista tiedusteli milloin ja missä kirkon kellot on valettu. Suuremman kellon on valanut Turussa vuosina 1694­-1710 toiminut kellonvalaja Ambrosius Ternandt. Suurempi kello on valettu 1695 ja pienempi vuonna 1660.

Lähde: Museoviraston rakennusperintörekisteri 

Seilin sairaanhoitajat

Seilin mielisairaalassa sairaanhoitajien rooli oli merkittävä, sillä sairaalalle ei yrityksistä huolimatta saatu koskaan omaa psykiatria[1]. Tässä tekstissä tehdään lyhyt katsaus sairaanhoitajan arkeen Suomessa Seilin mielisairaalan toiminnan aikaan. Suomessa oli vuonna 1880 kaksi mielisairaalaa, joista toinen Seilissä ja toinen Lapinlahdessa. Vuoteen 1920 mennessä mielisairaaloita oli jo 15.[2]

Seilin sairaanhoitajat asuivat Fyyrissä.

Ennen Suomen ensimmäisen mielisairaanhoitajakoulutuksen alkua vuonna 1913 ei hoitajille ollut tiukkoja pätevyysvaatimuksia. Heiltä edellytettiin kuitenkin taipumusta mielisairaiden hoitoon eli käytännössä raamikkuutta ja hyvää lihaskuntoa. Sairaanhoitajan yksityiselämälle asetettiin noihin aikoihin muitakin rajoituksia. Esimerkiksi avioliitto ja perhe oli Pitkäniemen sairaalassa sallittu vain miespuoliselle henkilökunnalle. Ajatus naimattomuudesta kytkeytyikin tiukasti laupeudentyönä pidettyyn ammattiin.[3] Tosin Seilin mielisairaalan hoitohenkilöstö ja palveluskunta koostui suurimmaksi saarella jo useiden sukupolvien ajan työskennelleistä perheistä eli paikallisista asukkaista. Tiivis kyläyhteisö edesauttoi varmasti myös henkilökunnan viihtyvyyttä syrjäisellä saarella.[4]

Lääkintöhallituksen laatimassa sairaalan päiväjärjestyksessä määriteltiin tarkasti, millainen hoitajan työpäivä oli. Hoitajan päivä alkoi yleensä kuudelta ja kesti iltayhdeksään. [5] Käytännössä hoitajat työskentelivät 1900-luvun alussa kuitenkin lähes kellon ympäri. Vastuu osastosta ja potilaista kuului hoitajille, eikä laitoksen alueelta saanut poistua ilman lupaa. Hoitajat myös ruokailivat potilaiden kanssa ja päivävuoroa saattoi usein seurata yövalvontavuoro. Taukoja tai lepoaikoja ei siis tunnettu. Ei siis ihmekään, että Pitkäniemen sairaalan ohjesäännössä pätevää hoitajaa kutsuttiin aarteeksi.[6]

Näkymä Fyyristä päärakennukselle

1900-luvun alkupuoliskolla oli siis tyypillistä, että hoitajat asuivat työpaikallaan tai ainakin lähellä sitä. Näin oli asia myös Seilissä, missä hoitajien tiedetään asuneen kaksikerroksisessa Fyyri-rakennuksessa, josta on hyvä näkyvyys päärakennukselle ja sitä ympäröiville mielisairaalan talousrakennuksille.

Vuoden 1840 mielisairaanhoitoasetuksessa Seilin hospitaaliin hourujen hoitoon on nimetty ”yksi toimitusesimies, kaksi houruinwartiata ja kaksi waimoista houruinhoitajaa”. Hoitajien lukumäärä on vaihdellut aikojen saatossa, eikä heidän lukumääriään ole tutkittu samaan tapaan kuten potilaita. Seilin mielisairaalan päärakennusta laajennettiin useaan otteeseen 1800-luvun kuluessa ja niin potilaiden kuin hoitajienkin määrä lisääntyi tilojen kasvun myötä.

Niin Pitkäniemen mielisairaalassa kuin Seilissäkin oli jatkuvana ongelmana henkilökunnan vaihtuvuus. Huono palkka ja raskas työ eivät houkutelleet ainakaan ulkopaikkakunnilta tulleita hoitajia jäämään. Mielisairaanhoitajana toimiminen oli tuohon aikaan yksi keino hakeutua esimerkiksi poliisiksi tai muihin parempipalkkaisiin tehtäviin.[7]

Seilin sairaanhoitajienkin tiedetään peränneen oikeuksiaan. Esimerkiksi vuonna 1866 kuusi hoitajaa valitti palkkansa pienuutta. Tuohon aikaan hoitajien vuosipalkka Seilissä oli 115 markkaa, kun taas esimerkiksi Kuopioon suunnitteilla olevan mielisairaalan hoitohenkilökunnnan vuosipalkoiksi arvioitiin 200-300 markkaa. Palkankorotuspyynnön jälkeen, tosin vasta kymmenen vuotta myöhemmin, uudessa kustannusarviossa kuuden hoitajan palkkaamiseen oli varattu 2950 markkaa eli noin 500 markkaa hoitajaa kohden. Toisen kerran Seilin sairaalan sairaanhoitajat vaativat palkankorotusta ja saaristolisää vuonna 1947. Lääkintöhallitus kieltäytyi maksamasta saaristolisää vuoteen 1962 asti, jolloin Seilin työntekijöille myönnettiin syrjäseutulisä. Päätös tuli kuitenkin liian myöhään, sillä sairaala lakkautettiin pian sen julkistamisen jälkeen.[8]

Teksti ja kuvat: Kirsti Ruissalo

Lähteet ja lukemista aiheesta kiinnostuneille:

Achté, Kalle: Satakolmekymmentä vuotta psykiatriaa. Lapinlahden sairaala 1841–1971.

Achté, Kalle & Turunen, Sakari: Seilin hospitaali 1619–1962. Käytännön lääkäri nro.1, 1976.

Ahlbeck-Rehn, Jutta & Tuohela, Kirsi: Att läka kvinnornas själar – Om klass, det sunda arbetet och invalidismens kult. RIG- Kulturhistorisk tidskrift, vol. 91, nr.2, 2008.

Ahlbeck-Rehn, Jutta: Diagnosering och disciplinering. Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889–1944. Åbo Akademis förlag, Turku 2006.

Dahl, Arthur: Ur Sjählö hospitals historia.

Hurskainen, Eeva: Cecilia Blomqvist – Leprasairaalan hoitajatar. Teoksessa Nainen paikallaan – diakonissoja kotona ja kentällä. Toim. Pirkko Probst. Helsingin diakonissalaitoksen museo, Helsinki 2010.

Kaarninen, Mervi & Kaarninen, Pekka: Pitkäniemen sairaala 1900–1990.Pitkäniemen sairaalan kuntainliitto, Pitkäniemi 1990.

---

[1] Papin viran lakkautuksen jälkeen 1840-luvulla Seiliin oli tarkoituksena palkata oma lääkäri, mutta koska lääkärillä haluttiin olevan myös taloudenhoitajan pätevyys, ei virkaa saatu koskaan täytetyksi. Vuonna 1899 Nauvon saatiin oma kunnanlääkäri, jonka pestiin yhdistettiin myös Seilin lääkärin toimi. Kunnanlääkäri vieraili Seilissä säännöllisesti eli 3–10 päivän välein, paitsi kelirikkojen aikaan.

[2] Ahlbeck-Rehn 2006, 113.

[3] Kaarninen&Kaarninen 1990; 64, 121.

[4]Turunen & Achté 1976, 43.

[5] Hurskainen 2010, 29.

[6] Kaarninen&Kaarninen 1990, 70.

[7] Kaarninen&Kaarninen 1990, 75.

[8] Turunen & Achté 1976, 31–32.

Avoimet ovet torstaina 17.7.2014

Seilissä on avoimet ovet torstaina 17.7. 2014 klo 9-17. Ilmaisia opastettuja kierroksia yhteysalusrannasta klo 9.00, 11.00, 12.45 ja 14.35. Tervetuloa!

Öppet hus på Själö på torsdag 17.7.2014 klo 9-17. Svenska guidningen kl. 12.45 från poststranden. Välkommen!

Asukkaiden, potilaiden ja henkilökunnan lukumääristä

Usein kirkolla kävijät tiedustelevat, kuinka paljon saarella on tai on ollut asukkaita, potilaita tai henkilökuntaa. Kysymykseen ei ole olemassa yksinkertaista vastausta, sillä Seilin saarella on pitkä historia ja asukasmäärät ovat historian saatossa vaihdelleet paljonkin.

Nykyisin Seilissä toimii Saaristomeren tutkimuslaitos, jonka henkilökunnasta muutama asuu saarella vakituisesti. Lisäksi saarella on 13 yksityistä tonttia, joissa asuu ihmisiä pääsääntöisesti kesäisin. Tutkimuslaitoksen toiminta keskittyy kesään, mutta talvisinkin saarella työskentelee puolisen tusinaa ihmistä.

Digitaaliarkistosta löytyy myös Seiliä koskevia asiakirjoja. Kuvassa luettelo Seilin asukkaista vuodelta 1810.

Historian vaiheista olen koostanut seuraavan tiivistelmän Sakari Turusen ja Kalle Achtén Seilin hospitaali 1619–1962 -artikkelin mukaan:

1600-luvun lopussa potilaita oli noin 60. Henkilökuntaan kuului pastori, kappalainen, esimies, työnjohtaja, mylläri, seppä, kaksi renkiä, karjakko, piika ja kaksi päällysmiestä, joista toinen hoiti spitaalisia ja toinen ”puhtaita” potilaita. Potilaiden kuolleisuus oli 20-30 % vuodessa.

1713–1721 eli Isovihan aikaan henkilökunta ja osa potilaista pakenivat Ruotsiin, jolloin saaren väkiluku romahti. Saarelle jäi 15 potilasta, joista 7 oli mielisairaita.

1754 saarella oli 51 hoidettavaa. Isovihan jälkeen kuolleisuus kääntyi laskuun, kun spitaalistenkin määrä väheni.

1755 määrättiin, että hospitaaliin otetaan jatkossa vain mielisairaspotilaita. Potilasluku saattoi olla jopa 72, kunnes vuoden 1768 määräyksen jälkeen potilasmäärä supistettiin 50:een.

1785-1840 välisenä aikana potilasmäärä vaihteli 30-50 välillä. Kuolleisuus oli keskimäärin kolme potilasta vuodessa. Seili oli paikkaluvultaan Suomen suurin mielisairaala.

Taulukko potilasmääristä[1]

1814 annettiin uusi ohjesääntö, jossa henkilökuntaan määrättiin kuuluvaksi pappi, taloudenhoitaja (lääkärinpätevyydellä), päällysmies (tuli toimia myös lukkarina ja tietää kirurgiasta), renki (samalla mylläri ja räätäli), toinen renki (samalla seppä ja suutari), keittäjätär, mallasjuomanpanija ja pesijätär.

1818 taloudenhoitaja Gottskalk vaatii lisää henkilökuntaa.

1840 Seilistä tuli turvalaitos keisari Nikolai I:n asetuksen myötä. Henkilökuntaan otettiin kaksi mielisairaanvartijaa ja kaksi -vartijatarta.

1843 sekä Seilin että vastavalmistuneen Lapinlahden mielisairaalat todettiin liian pieniksi, joten Seilin laajennussuunnitelmia kiirehdettiin.

1851 valmistuivat P. J. Gylichin suunnittelemat uudisrakennukset ja pihan laajennus. Potilasluku kasvoi 40:stä 67:ään.

1866 hoitohenkilökuntaan kuului kuusi hoitajaa, jotka tekivät valituksen palkkansa riittämättömyydestä.

1883 Lääkintöhallitus ehdotti päärakennuksen laajennusta, mutta pyyntöön ei suostuttu. Sen sijaan paikkalukua vähennettiin 51:een. Näistä 5 paikkaa oli naispuolisille kriminaalipotilaille.

1885 ja 1904 valmistuivat sairaalan päärakennuksen viimeiset laajennukset.

1889 miespotilaat siirrettiin Käkisalmeen ja Seilistä tuli naispotilaiden pitkäaikaissairaala. 1800-luvun lopulla yleistyi perhehoidon käyttö, eli osa potilaista asui lähiseutujen perheiden kanssa.

Jutta Ahlbeck-Rehnin väitöskirja sisältää useita taulukoita Seilin potilaiden taustoista ja lukumääristä.

1930 vuosikertomuksessa kerrotaan saarella olleen 60 potilasta, joista 5 oli kriminaalipotilaita. Potilaista kaksi teki ulkotöitä, kaksi taloustöitä, 7-8 käsitöitä ja 3-4 oli vuoteenomana. Työntekoa pidettiin potilaiden terveyttä edistävänä.

1960 saarelle ei otettu enää uusia potilaita.

1962 oli sairaalan viimeinen toimintavuosi. Hoidettavana oli 41 potilasta. Viimeisen sadan vuoden aikana saarella oli tiivis kyläyhteisö, jossa oli asukkaita suunnilleen saman verran kuin potilaita.



Teksti: Kirsti Ruissalo

[1] Taulukko 1. Potilasmäärät (vuotuinen keskiarvo) vuosina 1795, 1798 ja 1801–1840. Heljä Jartun pro gradu –tutkielmasta Seilin hospitaali ja sen potilaat 1785–1840. Turun yliopisto, Turku 1988.

Museokirkon uusi alttarivaate

Punainen alttarivaate on kirkon väripilkku.

Seilin museokirkko on saanut uuden alttarivaatteen, joka on tarkka kopio alkuperäisestä Sylvi Kekkosen lahjoittamasta tekstiilistä. Uusi alttarivaate vihitään käyttöön 27.7. klo 13 pidettävän jumalanpalveluksen yhteydessä. 

Viikkosanomat vuoden 1957 heinäkuulta kertoo, kuinka syrjäisessä Seilin saaressa tapahtui kummia: ”Harvoin eksyy saarelle vieras, sillä ainoana kulkuvälineenä on moottorivene eikä sinne ole vakituista liikennettä. Sitä suurempi oli saaren asukkaiden hämmästys, kun he aivan odottamatta saivat nähdä presidentti Kekkosen puolisoineen kävelevän saarta ympäriinsä.”[1] Presidenttipari oli yllättävällä vierailullaan käynyt myös Seilin kirkossa, missä Sylvi Kekkonen oli luvannut karulle ja koristelemattomalle kirkolle alttarivaatteen.

Sylvi Kekkosen lahjoittama alttarivaate
oli haalistunut ja vaurioitunut. Kuva: Saaristomeren tutkimuslaitos.

Perinteisistä valkoisista alttarivaatteista poikkeavan, häkellyttävän punaisen tekstiilin suunnitteli Toini Nyström ja kankaan kutoivat Suomen Käsityön Ystävät. Sylvi Kekkosen kerrotaan kirjailleen itse valkoisen karitsan ja ristikuviot.[2] Rouva Kekkonen halusi luovuttaa lahjansa kirkolle kaikessa hiljaisuudessa, mutta alttarivaatteen vihkimistä saapuikin seuraamaan sankka joukko saarelaisia, turisteja ja jopa piispa Rosenberg.

Sylvi Kekkosen lahjoittama alttarivaate koristi Seilin kirkkoa vuosikymmenien ajan. Aika, hiiret ja kirkon kolea ympäristö vahingoittivat kuitenkin tekstiiliä siinä määrin, että alkuperäinen vaate vietiin säilytettäväksi Kansallismuseoon jo vuosia sitten. Erityisesti vanhemmat vieraat, jotka muistivat alttarivaatteen tarinan, kyselivät kirkon väripilkun perään. Tästä syntyi ajatus alkuperäiselle tekstiilille uskollisesta kopiosta.

Pro Seililäiset etsivät projektille toteuttajaa lähes vuoden ajan. Parhain ammattitaito löytyikin lopulta yllättävän läheltä kun seililäinen Birgitta Henriksson lupautui toteuttamaan vaativan tehtävän.  Henriksson on taitava kankaankudonnan asiantuntija, joka on opettanut Åbo Hemslöjdslärarinstitutissa. Kaksi nimettömänä pysyttelevää Pro Seililäistä tuki hanketta rahallisesti. Henriksson kertoo saaneensa tukea ja neuvoa myös ystäviltään sekä vanhasta työpaikastaan, joka nykyisin tunnetaan Yrkeshögskolan Noviana. Tietoa alkuperäisestä tekstiilistä saatiin myös Kansallismuseolta sekä Saaristomeren tutkimuslaitoksen arkistoista.

Projektista tulikin varsin pitkäkestoinen ja yhteensä Henriksson työsti liinaa kahden vuoden ajan. Alkuvalmistelut, oikeanlaisten värien ja lankojen etsiminen sekä kankaan tiheyden laskeminen, veivät suurimman osan ajasta. Henriksson kävi myös katsomassa alkuperäistä tekstiiliä Helsingissä. Henriksson kertoo joutuneensa kiirehtimään alttarivaatteen valmistamista, sillä tekstiili siirrettiin Kansallismuseon Orimattilan varastoon ja kulkeminen sinne olisi ollut hankalaa.

Yksityiskohta vanhasta ja uudesta alttarivaatteesta. 

Vanhan alttarivaatteen kopiointi osoittautui erittäin vaikeaksi tehtäväksi ja Henriksson kertookin kokeneensa projektin aikana useita epätoivon hetkiä.  Eläkkeellä oleva Henriksson oli kuitenkin asettanut projektin vastaanottaessaan ehdon, että hän saisi työstää tekstiiliä omassa tahdissaan. Niinpä alttarivaate saikin välillä levätä Birgitta Henrikssonin Paraisten kodin pöydällä. Kuitenkin työ on ollut viimeisen kahden vuoden aikana tiiviisti Henrikssonin mielessä jopa lomamatkoilla, mistä hän kertoo tuoneensa mm. sopivia lankoja. Pieni muistikirja, jota Henriksson kantaa lähes alati mukanaan, on täynnä lankanäytteitä, muistiinpanoja ja hahmotelmia alttarivaatteen kirjailuista.

Kankaankudontaa opettaneellekin Birgitalle itse kankaan toteuttaminen sujui helposti, kunhan vanhoja kangaspuita vain levennettiin tarpeeksi. Kaikkein vaikeimmaksi työvaiheeksi Henriksson nimeää kirjailun toteuttamisen. Henriksson kertoo myös, ettei alkuperäisen tekstiilin tiheys ollut yhtenäinen, joten hän joutui tekemään myös paljon tulkintaa saadakseen kirjailun muistuttamaan alkuperäistä. Alkuperäisessä alttarivaatteessa oli käytetty villan ja silkin lisäksi ajalle tyypilliseen tapaan myös viskoosia, jonka Henriksson päätti kuitenkin jättää pois jäljitelmästä.

Birgitta Henriksson ja Seilin museokirkon uusi alttarivaate. 

Täysin tyytyväinen Henriksson ei ole työhönsä vieläkään, mikä lienee tuttua jokaiselle käsityöharrastajalle. Kriittisin katsoja on kuitenkin varmasti tekijä itse, sillä uusi alttarivaate muistuttaa alkuperäistä erehdyttävästi. Henriksson kertoo hiovansa joitakin yksityiskohtia vielä ensi talven aikana ja keskittyvänsä myös alttarivaatteen talvisäilytykseen siirtämisen mahdollistavaan ripustukseen yhdessä miehensä Helge Vikströmin kanssa. 

Teksti ja kuvat: Kirsti Ruissalo

---

[1] Lainaus Viikkosanomat 26.7.1957. Tämän blogikirjoituksen teksti pohjautuu tekemääni Birgitta Henrikssonin haastatteluun Seilissä 27.6.2014.

[2] Sylvi Kekkosen tiedetään lahjoittaneen tekstiilin, mutta hänen tekemänsä työn määrästä ei ole varmuutta. Viikkosanomien artikkelissa kuitenkin kerrotaan hänen tehneen kirjailut itse. 

Matts Mattsson

Matts Mattsson perheineen, kuva Pro Seili ry

Tässä blogissa on ollut tapana vastata kirkolla esitettyihin kysymyksiin ja tätä perinnettä jatketaan myös tänä kesänä. Viime perjantaina eräs vieraista kiinnostui valokuvanäyttelyn kuvasta, joka esittää Matts Mattssonia perheineen. Kuka hän oli ja milloin hän eli?

Matts Mattsson[1] (1841-1926) toimi sairaanhoitajana Seilissä vuodesta 1868. Kuvassa Mattssonin perhe istuu niin kutsutun Malmin talon edessä. Kerrotaan, että Mattsson sai talon käyttöönsä jäätyään eläkkeelle 1900-luvun alkupuolella[2]. Kuva perheestä lienee siis otettu Mattssonin eläköitymisen jälkeen.

Kuva Mattssoneista on julkaistu myös Sinikka Joutsalmen artikkelissa Seili, Turunmaan saariston helmi [3]. Joutsalmi on haastatellut sairaalan työntekijöitä ja heidän jälkeläisiään luodakseen kuvan 1900-luvun alkupuoliskosta Seilin saarella. Artikkeli on mielenkiintoista luettavaa saaren kulttuuriympäristön historiasta kiinnostuneille.

---

[1] Mattssonista perheineen löytyy maininta Kansallisarkiston digitaaliarkistosta.

[2] Keijo Alastalon haastattelu Seilissä 22.6.2011

[3] Sinikka Joutsalmi: Seili, Turunmaan saariston helmi. Katsaus kulttuurimaiseman historiaan. Julkaistu teoksessa Museoviraston rakennushistorian osaston aikakauskirja 2 (2008).