Lepran aiheuttaa bakteeri Mycobacterium leprae, joka on
sukua tuberkuloosin ja borrelioosin aiheuttaville bakteereille. Bakteerin löysi
vuonna 1873 norjalainen A. G. H. Hansen, ja tautia kutsutaan toisinaan myös
Hansenin taudiksi. Bakteeri ei selviä kauaa ihmisruumiin ulkopuolella, miksi
tauti ei kovin helposti tartu. Kerrotaan perheistä, joissa lepraa sairastava
henkilö olisi vuosienkin ajan elänyt, eikä muita perheenjäseniä olisi tartuntaa
saanut. Nykyään lepran voi parantaa pitkällä antibioottikuurilla, mutta ennen
antibioottien keksimistä 1900-luvulla, lepra oli parantumaton ja hyvin pelätty
sairaus. Lepran itämisaika voi olla jopa yli kymmenen vuotta, minkä vuoksi on
usein vaikea tietää mistä tartunta on tullut. Myös tämä lisäsi taudin pelkoa ja
aiheutti ajoittain jopa hysteriaan verrattavia eristämis- ja
syyllistämiskierteitä.[1]
Lepraa sairastava mies. Kuva: Wikicommons. |
Lepraa on kahta ääripäätä: tuberkuloidilepra ja lepromatoosilepra.
Kansan kielellä näitä myös kutsutaan kuivaksi ja märäksi lepraksi. Kuiva lepra
vaikuttaa sairastuneen hermoihin. Verenkierto häiriintyy ja raajoihin voi tulla
tunnottomuutta.[2] Kuivaa lepraa sairastavia
kuvaillaan vanhemmissa asiakirjoissa ja kuvituksissa oudon näköisiksi, ja
heillä voi esimerkiksi poski tai silmäkulma roikkua.[3] Märkä
lepra taas vaikuttaa ihoon, ja aiheuttaa pahkoja, paiseita ja ihottumaa. Usein
lepra ilmenee näiden kahden ääripään välimuotona, eli sairastavalla on sekä
tunnottomuutta raajoissa että ihoon liittyviä ongelmia. Tunnottomuuden
seurauksena henkilö voi helposti loukata itsensä, verenkierron heikkenemisen
myötä haavat paranevat huonosti, ja ihottuma ja paiseet ärsyyntyvät ja menevät
rikki. Varsinkin tällaisissa tapauksissa sairaus voi olla hyvin kivulias. Jos
hygieniasta ei huolehdita erittäin hyvin, haavat myös tulehtuvat ja raajoihin
voi tulla jopa kuolioita. Tästä johtuneet amputoinnit tai jopa raajojen
tippumiset on antanut yleisen kuvan siitä, että lepra sairautena tiputtaa
raajoja. Lepra ei myöskään itsessään ole tappava tauti, mutta sitä sairastava
saa helpommin muita tauteja vastustuskyvyn laskiessa, ja koska hän useimmiten
jo valmiiksi elää olosuhteissa, joissa altistuminen taudeille on yleistä.[4]
Euroopassa lepraepidemia oli vahvimmillaan keskiajalla,
Pohjoismaissa taas se oli pahimmillaan 1600-luvulla. Ensimmäinen leprahospitaali
perustettiin nykyiseen Suomeen 1300-luvulla, jonka jälkeen niitä perustettiin
ympäri maata. Lepratartunnan sai helpoiten aliravittu, huonossa hygieniassa
elävä henkilö, jonka vastustuskyky jo ennen tartuntaa on ollut heikko. Siksi
tauti levisi tehokkaimmin alemmissa yhteiskuntaluokissa, ja on ollut varsinkin
keskiajan jälkeen harvinainen yläluokkien keskuudessa.[5] Koska
lepraa Suomessa ilmeni eniten rannikkoseudulla, oli yksi teoria myös, että
lepra tarttui kaloista.[6]
Raamatussa Jeesus parantaa spitaalisen, mistä (vaiko jostain
muusta?) vedettiin johtopäätös että spitaali on Jumalan rangaistus synneistä.
Joidenkin teorioiden mukaan leprasta tarttui, paitsi itse tauti, myös synti ja
moraalittomuus. Ainakin vielä 1700-luvun loppupuolella puhuttiinkin vielä
spitaalisista, jonka jälkeen pikkuhiljaa otettiin käyttöön sana lepra.
Luultavasti se spitaali, mitä Raamatussa kuvaillaan, on yleisnimitys
monenlaisista ihottumataudeista. Nykykäsityksen mukaista lepraakin oli jo
ajanlaskennan alussa, mutta sairauksien nimet ovat mitä ilmeisimmin menneet
ristiin useaan otteeseen ja käännetty väärin.[7]
Peter Richards selittää väärinkäännökset seuraavasti:
Raamatun kuvaamasta spitaalista käytettiin hepreaksi nimeä tsara’ ath, joka kreikaksi käännettiin
sanaksi lepra. Sairautta, joka
kuvausten mukaan on nykykäsityksenmukainen lepra, oli kreikaksi elefantiasis, sen kasvoihin aiheuttamien
paiseiden ja epämuodostumien vuoksi. Antiikin Kreikan lääketiede, monien muiden
tieteenalojen kanssa, säilyi arabien käännöksissä kun varhaiskeskiajan
länsieurooppalaiset pitkälti tuhosi alkuperäiskirjoitukset. Arabian
lääketieteessä oli kuitenkin jo käytössä sana, das fil, jolla oli sama merkitys kuin kreikan elefantiasis-sanalla,
ja siksi se sairaus, jota kreikkalaiset olivat tarkoittaneet sanalla
elefantiasis käännettiin juzam:iksi.
(Nykyäänkin on sairaus nimeltä elefantiasis, joka vastaa arabialaisten
lääkäreiden tautia das fil). Kun arabiankielisiä lääketieteellisiä tekstejä
ruvettiin kääntämään latinaksi, juzam, eli nykyajan lepra, käännettiinkin lepra:ksi, eli mikä oli ollut kreikaksi
epämääräinen ihosairaus. Näin sekoittui kaksi tyystin eri sairautta keskenään:
toisaalta tarkasti määritelty (nykyajan) lepra ja toisaalta uskontoon liittyvä
spitaali.[8]
Koska potilaita hoidettiin hospitaaleissa, alettiin puhua
spitaalisista. Spitaalisten pyhimyksenä pidettiin suurimmassa osassa Eurooppaa
Pyhää Lasarusta, mutta Pohjoismaissa useimmiten Pyhää Yrjöä. Myös Maria
Magdalenaa pidettiin spitaalisten suojelijana, ja esimerkiksi Viipurin
spitaalihospitaali nimettiin hänen mukaansa.[9]
Suomessa lepra väheni 1700-luvulla. Päätettiin, että Seiliin
ei enää otettaisi uusia leprapotilaita. Päätöksestä pidettiin myös kiinni
1800-luvulla, kun Suomeen tuli uusi lepraepidemia.[10] Viimeinen
leprasairaala toimi Suomessa Orivedellä, ja se lakkautettiin vuonna 1953.[11] Maailmalla
on vielä lepraa paikoissa, joissa terveydenhuoltoon on vaikea päästä ja
lääkkeet ulottumattomissa, kuten paikoin Intiassa, Brasiliassa ja Nigeriassa.
Lähteet:
Richards,
Peter, The Medieval leper and his
northern heirs (Cambridge 1977).
Turunen, Sakari, Achté, Kalle, “Seilin hospitaali 1619 –
1962”, s. 4 – 46, Käytännön lääkäri
1/1976.
Vuorinen, Heikki S., Tauti(n)en
historia (Tampere 2002).
[1] Heikki S. Vuorinen, Tauti(n)en historia, (Tampere 2002),
ss. 153, 155.
[2] Vuorinen, s. 153.
[4]
Vuorinen, s. 153 – 154.
[5] Vuorinen, s. 158 – 159 ja
Richards, s. 95.
[6] Vuorinen, s. 165.
[7] Vuorinen, s. 165.
[8] Richards, s. 9.
[9] Richads, s. 8.
[10] Vuorinen, s. 166 – 168 ja
Sakari Turunen, Kalle Achté, ”Seilin hospitaali 1619 – 1962” s. 4 - 46, Käytännön lääkäri 1/76, s. 20.
[11] Richards, s. 89.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti