Sairaiden eristäminen

Eristäminen on ollut monien tautien ja poikkeavuuksien rajoittamiseen käytetty keino, mistä edelleenkään ei ole kokonaan luovuttu. Seuraavaksi pohdin pinnallisin puolin Seiliin liittyvistä eristämisratkaisuista, spitaalisista ja mielisairaista hieman laajemmassa yhteydessä. Lyhyesti käsittelen myös HIV-positiivisten hoidosta ja mahdollisesta eristämisestä käytyä keskustelua 1980-luvulla.

Lepra

Lepraa sairastavien hoitolaitokset, eli spitaalihospitaalit olivat ainakin Suomessa ensimmäiset sairaala(ntapaiset) laitokset. Suomessa ensimmäiset spitaalihospitaalit aloittivat toimintansa Turussa viimeistään 1300-luvun puolessavälissä ja Viipurissa vuodesta 1475.[1] Spitaalihospitaalit perustettiin yleensä kaupungin rajojen ulkopuolelle. Jos kaupungilla oli muurit, spitaalihospitaali oli usein aivan muurin ulkopuolella.[2] Jos on uskoa Wikipediaa ja tämän mukaan Turun vanhinta säilynyttä karttaa, Turun Pyhän Yrjänän hospitaali, joka sijaitsi nykyisellä Yrjönkadulla, sijaitsikin vielä 1600-luvulla kaupungin kaavoituksen ulkopuolella, ei kuitenkaan kaukana kaavoitetulta alueelta. http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Turku_map_1634.jpg

Peter Richards mukaan spitaalisia eristettiin Euroopassa jo keskiajalla, mutta silloin osittain eri syistä kuin myöhemmin. Keskiajalla eristäminen oli Richardsin mukaan ennemminkin rituaalinen ja uskontoon yhdistettävissä oleva ratkaisu, kun taas viimeistään 1600-luvulta eteenpäin syy oli lääketieteellisempi tartuntavaaran pelko. Näitä kahta syytä ei kuitenkaan tule nähdä kahtena, toisensa poissulkevana ääripäänä, vaan siirtymä oli liukuva. Eristyksestä säädettiin monien maiden laissa, kuten Englannissa ja Ruotsissa.[3]

Vuonna 1619 kuningas Kustaa II Aadolf määräsi, että Turun Pyhän Yrjänän hospitaalin spitaalipotilaat siirrettäisiin Turun saaristossa sijaitsevalle sopivalle saarelle. Tähän tarkoitukseen valittiin Seilin saari, koska saarella oli sopiva hiekkamaa hautausmaan perustamiselle, hyvä laivaväylä lähettyvillä ja hyvät luonnonsatamat. Koska lepra oli aina 1900-luvulle ja antibioottien keksimiseen saakka parantumaton sairaus, Seiliin tuoduilla spitaalisilla ei ollut toivoa päästä kotiin. Heidät eristettiin Seiliin loppuiäkseen.

Muissakin maissa spitaalisia eristettiin paitsi kaupungin muurien ulkopuolelle myös esimerkiksi saarille. Moni kirkon vierailija onkin muistellut kreikkalaista Spinalóngan saaresta (Kalydón), jossa vuosina 1904 – 1953 pidettiin leprapotilaita.[4] Tämä siis oli paljon myöhemmin kuin mitä Seili toimi spitaalihospitaalina.

Mielisairaat

Mielisairaat henkilöt on myös eristetty vaihtelevista syistä. Toisaalta, väkivaltainen perheenjäsen on sijoitettu joko laitokseen tai omaan kotiin johonkin soppeen, lukittuun huoneeseen tai jopa maahan kaivettuun kuoppaan.

Toisinaan vanhempien aikojen mielisairaista on kehitetty jopa romantisoivia käsityksiä, joita kuitenkin monet tutkijat, kuten Edward Shorter ovat kyseenalaistaneet. Shorterin mukaan ”kylähullut” ja ”hourut” ovat aina olleet yhteisön pilkan ja hylkimisen kohteina.[5] Hyvin yksinkertaistettuna, hänen mukaansa kuitenkin aina 1800-luvulle saakka, perheet koettivat pitää mielisairaan perheenjäsenen jos vain mahdollista omassa kodissaan, joskin piilossa, jottei perhe joutuisi häpeämään hullua perheenjäsentään. Ydinperheen yleistyessä (keski- ja yläluokassa, Isossa Britanniassa?) 1800-luvulla, perheen hulluille ei enää Shorterin teorian mukaan olisi ollut tilaa kodissa. Alemmissa luokissa mielisairaiden siirtäminen laitoksiin olisi tapahtunut aiemmin, sillä heillä ei olisi ollut varaa hoitaa mielisairasta perheenjäsentä.

Shorterin teoria on vastalause Michel Foucault´n teorialle siitä, että mielisairaiden diagnostisoiminen ja eristäminen laitoksiin olisi ollut valtion keino harjoittaa valtaa, ja täten vahvistaa valtiovaltaa kokonaisuudessaan.[6]

Valistuksen aikana ja tämän jälkeen asenteet mielisairaita kohti muuttuivat yleisellä tasolla ja mielisairauksien tutkimuksesta tuli lääketieteellisempää. Mielisairaista ”vangeista” tuli potilaita. Tätä yksinkertaistettua asenteenmuutosta voi puolin ja toisin kyseenalaistaa: oliko mitään asenteenmuutosta, ja jos oli, tapahtuiko se juuri silloin, vai aiemmin tai myöhemmin? Eristäminen ei kuitenkaan tähän loppunut. Riippumatta pitääkö mielisairaiden eristämistä ja laitoksiin sulkemista valtion keinona hallita ja vahvistaa yksinoikeuttaan valtaan, perhekäsityksen muutoksesta, taloudellisesta tilanteesta tai mielisairauksien yleistymisestä, mielisairaita suljettiin yhä enemmän laitoksiin.[7]

1800-luvulla tuli myös lääketieteellinen perustelu mielisairaiden eristämisestä, kun pääteltiin että potilaiden mielen häiriöt pahentuivat kaupunkien moraalisesti arveluttava ympäristö ja huono ilmanlaatu. Kaupunkien rikollisuuden, likaisuuden, kotien ahtauden ja kunnon sekä irtosuhteiden katsottiin alistavan sekä ruumiillisille että henkisille sairauksille. Myös ilmanlaadulla oli miasmateorian mukaan suuri vaikutus terveydelle, kun ajateltiin että taudit leviävät ilman mukana. Mitä puhtaampi ilma, sen terveemmät ihmiset. Suositeltiin, että mielisairaalat sijoitettaisiin luonnonläheisille, kauniille paikoille kauas kaupungeista.[8]

HIV-positiiviset

Vuonna 1985 Pekka Halonen esitti Suomen Lääkärilehdessä, että aids-potilaat voisi siirtää Seiliin, niin kuin aikoinaan lepra- ja mielisairaalapotilaat. Vaikka ehdotuksen esitti lääketieteen professori, ei kantaa voi pitää lehden virallisena kantana. Samana vuonna ainakin kolme Suomen Lääkärilehden artikkelia piti HIV-positiivisten ja aids-potilaiden sosiaalista tukea erittäin tärkeänä ja vastustivat ehdottomasti heidän eristämistään ja tuomitsemista.[9] Terveys 2000 -lehdessä julkaistussa artikkelissa ”Miten Suomen HIV-epidemiaa voidaan rajoittaa”, kirjoitettiin, että ainoastaan niissä harvinaisissa tilanteissa joisa HI-viruksen kantaja tahallaan levittää tautia, on hänet syytä eristää. Muissa tapauksissa pidettiin valistusta, vastuullisuutta, tutkimusta ja kondomia parhaina leviämisen estäjinä. HIV-positiivisten kirjoitettiin olevan varsinkin ”fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen avun tarpeessa”.[10]

HIV-positiivisten eristäminen ei sinänsä ollut Suomelle erityinen ehdotus, sillä esimerkiksi Ranskassa oikeistolainen Jean Marie Le Pen ehdotti, Olli Stålströmin mukaan, eräänlaisen ”keskitysleirin (´sidatorium´) perustamisesta HIV-potilaille”.[11] Kummastakaan, Seiliin tai keskitysleirille eristämisestä, ei kuitenkaan tullut käytännössä mitään. Suomessa HIV-positiiviset saivat ainakin alussa hoitoa Auroran sairaalassa Helsingissä. Terveys 2000-lehden artikkelin ”Miten Suomen HIV-epidemiaa voidaan rajoittaa” mukaan tämä oli henkilökunnan erityisosaamisen kannalta kaikkein paras ratkaisu.[12]

---

[1] Heikki S. Vuorinen, Tauti(n)en historia, (Tampere 2002), s. 161.

[2] Peter Richards, The Medieval leper and his northern heirs (Cambridge 1977), s. 9.

[3] Richards, s. 48 – 49.

[4] A.J. Norheim, T.K. Norheim, “Leprakolonien på Spinalónga”, Tidskrift for Den norske legeforeningen, < http://tidsskriftet.no/article/2943860/>  luettu 9.8.2013.

[5] Edward Shorter, Psykiatrian historia (New York 1997), s. 2 – 4.

[6]    Shorter, s. 56.

[7]    Shorter, s. 55 – 59.

[8]    Maarit Kallio, Tilaa hulluudelle Pitkäniemen keskusmielissairaalan arkkitehtoninen muotoutuminen 1800-luvun     lopulta 1910-luvulle, Suomen historian pro gradu –tutkielma (Tampere 2007), s. 16 – 19.

[9]    Simo Kokko, Pääkirjoitus, Terveys 2000 5/87, Kimmo Aho, ”Sukupuolitaudit tartuntatauteina”, Suomen Lääkärilehti 1-2/85, s. 23 ja J. Suni, S. Turtiainen, P. Partanen, A. Vaheri, ”Aids-virus infektiovirologinen diagnostiikka”, Suomen Lääkärilehti 25/85, s. 2298.

[10]  Kokko, Terveys 2000 5/87 ja ”Miten Suomen HIV-epidemiaa voidaan rajoittaa” s. 15.

[11]  Olli Stålström, ”Merkintöjä Aids-ilmiön esihistoriasta”, Finnqueer, http://www.finnqueer.net/juttu.cgi?s=101_6_1, luettu 5.8.2013.

[12]     Kokko, s. 15.

 Lisa Svanfeldt-Winter