Vesi hoitomuotona

Vesi vanhin voitehista, sanotaan, ja siinä voi olla paljonkin perää. Tässä kirjoituksessa en kuitenkaan lähde pohtimaan vanhimpia aikoja ja hoitomuotoja, vaan pysyn uudella ajalla ja mielisairaiden ja spitaalisten vesihoidoissa.

Lähdevesi

Puhtaan veden ja vedessä olevia kivennäisaineita on jo antiikin ajoista katsottu olevan ihmisille erityisen terveellisiä. Myös Suomessa on ollut lähteitä, joiden vesiä on pidetty erityisen terveellisiä. Seiliin liittyy näistä kaikkein eniten varmasti Kupitaan lähteen vesi. Turun akatemian ensimmäinen lääketieteen professori Eljas Til-Landz pani 1680-luvulla alulle kokeilun, jossa osaa Seilin spitaalisista hoidettiin Kupittaan lähdeveteen, eli Pyhän Henrikin lähteen vettä. Kupittaalle perustettiin myös parantola, jossa hoidettiin useita eri sairauksia. Hänen uskonsa hoitoon oli kova, mutta tulokset melko vaatimattomat.[1]

Kupittaan kylpylä ja lähde 1800-luvun puolessa välissä, G.F. Aminoffin ikuistamana.https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/search/field:asiasana/value:%22l%C3%A4hteet%22 

Myös mielisairaita hoidettiin Euroopassa yleisesti lähdevesillä. 1800-luku oli varsinkin ranskalaisten lähdevesihoitojen kulta-aikaa. Varakkaat, mielenterveydellisistä ongelmista kärsivät, saivat lääkäriltään ohjeita lähteä hoitamaan hermoja Ranskalaisiin kyliin, missä hoitona nautittiin paikallista vettä. Eri alueet markkinoivat vesiään eri kohderyhmille. Esimerkiksi Vishyn ja Evianin vedet sopivat parhaiten hysteeristen hoitoon. Muita suosittuja paikkoja olivat Saint-Nectaire ja Royat (masennukseen), Olette (hysteriahalvaukseen), Nizza (heikkohermoisuuteen), Luxeuile ja Luchon (hermostuneisuuteen) ja Neris ja Bagnéres-de-Bigorre (hermopotilaan vatsakipuun).[2]

Kylpylät

Kylpylöitä on käytetty hermojen hoitoon aina antiikin ajoilta saakka, eikä lämpimän kylvyn rentouttavaa ja rauhoittavaa vaikutusta ihmiseen kiistetä tänä päivänäkään. Kylpylät ovat olleet varakkaan väestön hoitokeino, joiden käytössä näkee myös selvästi keskiluokan nousun, kun kylpylöihin alkoi tulla paljon uutta asiakaskuntaa. Kylpylöiden huippuaikaa olivat ensin antiikki ja sittemmin 1800-luku.[3]

Bathin antiikkinen kylpylä. Kuva Wikicommons, http://commons.wikimedia.org/wiki/File:The_Great_Bath_in_Bath_(UK).jpg

Kylpylöissä hoidettiin nimenomaan hermosairaita. Mielisairautta, eli hulluutta, pidettiin sielullisena, kroonisena ja perinnöllisenä sairautena ja mielentilana. Hermot taas katsottiin olevan biologinen, hoidettava syy mielenterveydellisiin ongelmiin.[4] Näin ainakin lääkärit ja vesiterapeutit ymmärsivät selittää asian parhaiten maksavalle asiakaskunnalleen.[5]

Kylpylöissä tarjottiin lepoa, lämpimiä kylpyjä ja liikuntaa. Raittiin ilman katsottiin myös usein edesauttavan parantumista. Joissain kylpylöissä toimi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa hydroterapeutti, joka antoi vesihoitoja. Esimerkiksi hysteerikkoja hoidettiin suihkuttamalla kylmää vettä heidän päälleen tasaisin väliajoin. Käytössä oli tarkoitukseen suunnitellut välineet, ja hydroterapeutti oli suunnilleen yhtä arvostettu kuin psykiatri (tosin varsinkin mielisairaalapsykiatria pidettiin tähän aikaan lääkäreistä ehkä ala-arvoisimpina).[6]

Suosittuja hermosairauksia hoitavia kylpylöitä olivat esimerkiksi Baden-Deinach, jossa hoidettiin luulotautisia (hysterian vastine miehillä[7]), Doberam ja Wiesbaden Saksassa, Rigi-Kaltbad Sveitsissä ja Plombiere Ranskassa.[8] Ranskan Rivieralla toimineet keuhkotautiparantolat muuttivat toimintaansa hermoparantoloiksi, ja näistä tuli hyvin suosittuja. Tuberkuloosipotilaat saivat siirtyä syrjäseuduille.[9]

Suosio kasvoi kiko 1800-luvun. Esimerkiksi Wiesbadenin kylpylässä kävi vuonna 1871 60 000 hoidettavaa, ja vuonna 1900 127 000 hoidettavaa. Kylpylät ja vesihoitolat jatkoivat toimintaansa vielä 1900-luvun alkupuolella, jonka jälkeen toiminta pikkuhiljaa hiipui.[10]

Mielisairaaloiden kylvyt

Mielisairaaloissa ruvettiin 1800-luvun myöhemmällä puolivälinä myös käyttämään kylpyjä potilaiden hoidossa. Käytössä oli sekä kylmiä että lämpimiä kylpyjä. Alkuun suosituimpia oli lähinnä kylmät kylvyt, joiden oli tarkoittaa viilentää tunteita ja selventää ajatuksenkulkua. Sitäpaitsi kylmät kylvyt olivat halvempia, kun vettä ei tarvinnut lämmittää yhtä paljon. Potilaita viilennettiin myös esimerkiksi kylmäkypärillä ja kylmillä kääreillä. Käärehoidossa potilas kiedottiin viileällä vedellä kostutettuun lakanaan, jonka ympäri käärittiin villapeitto. Myös käärehoidossa oli tarkoiuts rauhoittaa potilasta, ja samalla se toimi myös pakkopaidan korvikkeena. Käärehoito jakoi henkilökunnan mielipiteitä. Toisaalta hoitoa pidettiin pakkokeinona, josta haluttiin eroon, tai jopa rangaistuskeinona. Toisaalta henkilökunta myös kohtasivat potilaita, jotka itse pyysivät käärehoitoa rauhoittuakseen.[11]

Mielisairaalan kylpyhuone. Kuva haettu osoitteesta: http://weheartit.com/tag/abandoned%20hospitals.

Lämpimien kylpyjen oli tarkoitus rentouttaa ja rauhoittaa levotonta potilasta, tai potilasta joka ei vaivojensa vuoksi saanut öisin nukuttua. Pisimmillään lämpimät kylvyt kestivät jopa päiväkausia. Monesti potilas myös söi kylvyssään (jonka jälkeen vesi tuli vaihtaa). Jos potilas ei ollut halukas pysyä paikoillaan kylvyssä, hänen ylleen voitiin kiinnittää verkko. Lämpimien kylpyjen katsottiin myös sopivan hyvin vaatteidensa repijöille ja itseään haavoittavalle. Suomen mielisairaaloissa oli viimeistään 1900-luvulla tiukka määräys siitä, ettei henkilökunta milloinkaan saanut jättää potilasta kylpyyn valvomatta.[12]

Lisa Svanfeldt-Winter

---

[1] Kansallisbiografia, “Eljas Til-Landz”,< http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/2579/>, haettu 14.8.2013.

[2] Edward Shorter, Psykiatrian historia, (New York 1997), s. 144.

[3] Shorter, s. 25.

[4] Huomaa, että perinnöllinen sairaus ei välttämättä katsottu olevan ensikädessä biologinen samalla tavalla kuin hermosairaus. Perinnöllisiksi sairauksiksi voitiin esimerkiksi laskea alkoholismi, vajaamielisyys, prostituutio, tai muu siveettömyys. Hermosairaus oli luonteeltaan verrattavissa vaikka keuhkotauteihin, joka siis oli lääketieteellisesti ainakin periaatteessa parannettavissa.

[5] Shorter, ss. 37 – 39, 138.

[6] Shorter, ss. 140 – 143, 147.

[7] Shorter, s. 150.

[8] Shorter, s. 25 – 27.

[9] Shorter, s. 142.

[10] Shorter, ss. 140, 147.

[11] Jutta Ahlbäck-Rehn, Diagnostisering och disciplinering (Åbo 2002), s. 290 – 291, Eero Elomaa, Ilkka Taipale, Psykiatrian hoitomuodot 1900-luvulla (Kellokoski 1996), s. 70.

[12] Elomaa ja Taipale, s. 70 - 75.