Matka-alttari / urkupenkki

Kirkon harmonin urkupenkkinä käytetty esine on matka-alttari. Alttariin on kaiverrettu vuosiluku 1681. Matka-alttaria on käytetty tapauksissa, jolloin kirkko oli liian kaukana paikasta, jossa pappia tarvittiin. Messua ei saa lukea muun kuin siihen vihityn alttarin yli. Seilin kirkon matka-alttari on penkin muotoinen, ja toisessa päässä on saranat. Alttarin päällimmäisen osan saa käännettyä pidennykseksi. Ennen toista maailmansotaa Seilin kirkossa ei ole ollut edes soittimia, ei edes urkuharmonia niin kuin nykyisin, ja matka-alttari on ollut muussa käytössä. Kirkon inventaariossa vuodesta 1932 sitä nimitetään penkiksi, ja kerrotaan, että sitä säilytettiin sakastissa. Sigrid Nikulan artikkelissa vuodelta 1973, samaa esinettä kutsutaan ”nattvardsbänkiksi”, eli rippipenkiksi.

Vanhin säilynyt matka-alttari on Englannissa löydetty pyhän Cuthberin alttari 600-luvulta. Kanonisen lain mukaan matka-alttarin sai omistaa vain ruhtinaat ja kirkon korkeimpien virkojen haltijat, kuten piispat. Matka-alttareita käytettiin syrjäseuduilla ja lähetystyössä, ja ensimmäiset alttarit ovatkin pohjoismaissa olleet matka-alttareita.

Läntisten kirkkojen matka-alttarit ovat yleensä olleet penkin tai pöydän muotoisia, mutta yksinkertaisimmillaan jopa pelkästään tehtävään vihitty lauta on kelvannut. Kreikkalais-ortodoksisissa piireissä matka-alttarina on yleensä käytetty kokoon taitettavaa triptyykkiä, eli kolmiosaista maalausta. Tämän tyyppiset matka-alttarit näyttävät ainakin nopean googlauksen tuloksena olevan Suomessa nykyisin yleisimmän tyyppiset matka-alttarit. Katolisissa matka-alttareissa, kuten pysyvissä alttareissa, kuului Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen olla jonkun pyhimyksen reliikki. Reliikki upotettiin alttariin, tai asetettiin sille tarkoitettuun säilytystilaan.

Läntiset matka-alttarit on perinteisesti valmistettu joko puusta tai kivestä. Joseph Braunin mukaan ensimmäiset matka-alttarit olisivat enimmäkseen olleet valmistettu puusta, kun taas kiviset matka-alttarit yleistyivät noin 900-luvulta eteenpäin. Sittemmin on valmistettu molempia; arvatenkin puisia tilanteisiin joissa alttaria usein siirrettiin, ja kivisiä paikkoihin, joissa alttarin oli määrä pysyä kauemminkin. Tällaisia paikkoja oli esimerkiksi kirkot, jotka otettiin käyttöön ennen kuin ne oli siunattu. Puisen matka-alttarin ei kuitenkaan tarvinnut olla vähempiarvoisempi kuin kivisen: esimerkiksi 600-luvulta peräisin oleva puinen matka-alttari oli 13,3 cm paksu, 15,2 cm leveä ja se oli peitetty neljä millimetriä paksulla, taidokkaasti ornamentoidulla hopeapäällysteellä. Kivisten matka-alttareiden kirjo ulottui harmaakivisestä levystä aina suurehkoihin, kallisarvoisilla kivillä ja metalleilla päällystettyihin alttareihin (katso esim. kuva kreivitär Gertrudin matka-alttarista)

Toisin kuin materiaali, eurooppalaisten matka-alttareiden koot ja mittasuhteet eivät ole olleet niinkään sidonnaisia alueeseen tai aikaan. Useimmat matka-alttarit ovat olleet noin 15-30 cm pitkiä ja noin 20 cm paksuja 1500-luvun loppupuolelle saakka. Tätä uudemmat matka-alttarit ovat useimmiten jonkin verran suurempia, kuitenkin niin, että useimmin siirrettävät matka-alttarit edelleen olivat tätä pienempiä, ja pidemmän aikaa samassa paikassa seisovat yleensä hiukan isompia. Käyttötarkoitus siis määräsi enemmän matka-alttareiden kokoja kuin aikakausi. Saksassa joidenkin keskiaikaisten piispojen haudoista on löydetty matka-alttarin tyyppisiä pienoismalleja, jotka ovat olleet alle 10 cm pitkiä, ja noin 5 cm paksuja.

Lähteet:

Braun, Joseph, Der christliche Altar in seiner geschichtlichen Entwicklung Band 1(München 1924).

http://svenskuppslagsbok.se/tag/resealtare/

http://www.academia.edu/2899553/Laddade_stenar

http://learn.columbia.edu/treasuresofheaven/relics/Portable-Altar-of-Countess-Gertrude.php

Lisa Svanfeldt-Winter