Kirkon harmonin urkupenkkinä käytetty esine on
matka-alttari. Alttariin on kaiverrettu vuosiluku 1681. Matka-alttaria on
käytetty tapauksissa, jolloin kirkko oli liian kaukana paikasta, jossa pappia
tarvittiin. Messua ei saa lukea muun kuin siihen vihityn alttarin yli. Seilin
kirkon matka-alttari on penkin muotoinen, ja toisessa päässä on saranat.
Alttarin päällimmäisen osan saa käännettyä pidennykseksi. Ennen toista
maailmansotaa Seilin kirkossa ei ole ollut edes soittimia, ei edes urkuharmonia
niin kuin nykyisin, ja matka-alttari on ollut muussa käytössä. Kirkon
inventaariossa vuodesta 1932 sitä nimitetään penkiksi, ja kerrotaan, että sitä
säilytettiin sakastissa. Sigrid Nikulan artikkelissa vuodelta 1973, samaa
esinettä kutsutaan ”nattvardsbänkiksi”, eli rippipenkiksi.
Vanhin säilynyt matka-alttari on Englannissa löydetty pyhän
Cuthberin alttari 600-luvulta. Kanonisen lain mukaan matka-alttarin sai omistaa
vain ruhtinaat ja kirkon korkeimpien virkojen haltijat, kuten piispat.
Matka-alttareita käytettiin syrjäseuduilla ja lähetystyössä, ja ensimmäiset
alttarit ovatkin pohjoismaissa olleet matka-alttareita.
Läntisten kirkkojen matka-alttarit ovat yleensä olleet
penkin tai pöydän muotoisia, mutta yksinkertaisimmillaan jopa pelkästään
tehtävään vihitty lauta on kelvannut. Kreikkalais-ortodoksisissa piireissä
matka-alttarina on yleensä käytetty kokoon taitettavaa triptyykkiä, eli
kolmiosaista maalausta. Tämän tyyppiset matka-alttarit näyttävät ainakin nopean
googlauksen tuloksena olevan Suomessa nykyisin yleisimmän tyyppiset
matka-alttarit. Katolisissa matka-alttareissa, kuten pysyvissä alttareissa,
kuului Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen olla jonkun pyhimyksen
reliikki. Reliikki upotettiin alttariin, tai asetettiin sille tarkoitettuun
säilytystilaan.
Läntiset matka-alttarit on perinteisesti valmistettu joko
puusta tai kivestä. Joseph Braunin mukaan ensimmäiset matka-alttarit olisivat
enimmäkseen olleet valmistettu puusta, kun taas kiviset matka-alttarit yleistyivät
noin 900-luvulta eteenpäin. Sittemmin on valmistettu molempia; arvatenkin
puisia tilanteisiin joissa alttaria usein siirrettiin, ja kivisiä paikkoihin,
joissa alttarin oli määrä pysyä kauemminkin. Tällaisia paikkoja oli esimerkiksi
kirkot, jotka otettiin käyttöön ennen kuin ne oli siunattu. Puisen
matka-alttarin ei kuitenkaan tarvinnut olla vähempiarvoisempi kuin kivisen:
esimerkiksi 600-luvulta peräisin oleva puinen matka-alttari oli 13,3 cm paksu,
15,2 cm leveä ja se oli peitetty neljä millimetriä paksulla, taidokkaasti
ornamentoidulla hopeapäällysteellä. Kivisten matka-alttareiden kirjo ulottui
harmaakivisestä levystä aina suurehkoihin, kallisarvoisilla kivillä ja
metalleilla päällystettyihin alttareihin (katso esim. kuva kreivitär Gertrudin matka-alttarista)
Toisin kuin materiaali, eurooppalaisten matka-alttareiden
koot ja mittasuhteet eivät ole olleet niinkään sidonnaisia alueeseen tai
aikaan. Useimmat matka-alttarit ovat olleet noin 15-30 cm pitkiä ja noin 20 cm
paksuja 1500-luvun loppupuolelle saakka. Tätä uudemmat matka-alttarit ovat
useimmiten jonkin verran suurempia, kuitenkin niin, että useimmin siirrettävät
matka-alttarit edelleen olivat tätä pienempiä, ja pidemmän aikaa samassa
paikassa seisovat yleensä hiukan isompia. Käyttötarkoitus siis määräsi enemmän
matka-alttareiden kokoja kuin aikakausi. Saksassa joidenkin keskiaikaisten
piispojen haudoista on löydetty matka-alttarin tyyppisiä pienoismalleja, jotka
ovat olleet alle 10 cm pitkiä, ja noin 5 cm paksuja.
Lähteet:
Braun, Joseph, Der
christliche Altar in seiner geschichtlichen Entwicklung Band 1(München
1924).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti