Vaivaisista houruihin ja mielisairaiksi – Seili mielisairaalana

Vaivaiset ja houruinhuoneet
Turussa toimi keskiajalla ja uuden ajan alussa toimi läheisessä yhteistyössä kaksi laitosta, Pyhän Yrjänän hospitaali ja Pyhän Hengen huone. Toisessa pidettiin leprapotilaita, eli spitaalisia, ja toisessa kirjava joukko vaivaisia. Vaivaisiksi laskettiin sellaiset henkilöt, jotka eivät pystyneet itse elättämään itseään, ja keillä ei ollut ketään läheistä joka olisi sen hänen puolestaan tehnyt. Tähän ryhmään kuului muun muassa raajarikkoja, perheettömiä vanhuksia ja mielisairaita. Kun Pyhän Yrjän hospitaalin leprapotilaat siirrettiin kuninkaan määräyksestä Seiliin vuonna 1622, myös pyhän Hengen huoneen vaivaiset siirrettiin Seiliin. Näin ollen Seilissä on siis ollut alusta alkaen nämä kaksi ryhmää. Melko pian kuitenkin alettiin Pyhän Hengen huoneen asukkaiksi ottaa Seiliin ainoastaan mielisairaita. Ensimmäinen merkintä Seilissä olevasta ”houruinhuoneesta” on vuodelta 1689. Vuonna 1785 viimeinen spitaalinen kuoli Seilissä, ja sen jälkeen saaren hospitaali on toiminut ainoastaan mielisairaalana.

Ensimmäinen houruinhuone sijaitsi niin kutsutulla Dårhusbackenilla, eli Houruinhuoneenmäellä. Paikka sijaitsee aivan lähellä hospitaalin myöhempää keltaista päärakennusta, joka edelleen on nähtävissä. Houruinhuoneessa oli neljä huonetta ja ulkoovella kolme lukkoa. Inventaariolistoista saa selville, että mielisairaiden hoitoa varten ostettiin kahleita, lukkoja ja viiloja, joilla kahleet voitiin avata. Seinään kahlitseminen ei ollut Seilin erikoisuus mielisairaiden hoidossa, vaan menetelmää käytettiin yleisesti koko Euroopassa. Niin pitkään kuin mahdollista, perheet, jossa eli mielisairas perheenjäsen, pidettiin myös kotona. Tällöin varsinkin rauhatonta mielisairasta pidettiin usein kahleissa, taloon kaivetussa kuopassa kaltereiden tai verkon alla, tai omassa lukitussa huoneessa.

Philippe Pinel. Kuva Wiki Commons.

Valistuksen aikana, 1700-luvun loppupuolella, monet johtavat mielisairaalat Euroopassa rupesivat päästämään mielisairaitaan kahleista. Ehkä kaikkein useimmin tässä yhteydessä mainitaan Pariisilainen Pinel, joka Bicêtren ja La Salpêtrière’n mielisairaaloissa päästi potilaat kahleistaan (joskin hän ei silloin vielä ollut sairaaloiden johtajana, ja tuskin siten oli myöskään johtamasta ”vapauttamista”). Sama tapahtui kuitenkin suunnilleen samaan aikaan monessa muussa mielisairaalassa. Voi myös olla syytä huomauttaa, etteivät pakkokeinot sillä kadonneet. Esimerkiksi Pinelin potilaat joutuivat kahleiden sijasta pakkopaitoihin. Tähän aikaan tapahtui myös kielenkäytössä: mielisairaihin alettiin yhä useammin viitata potilaina, vanki-nimityksen sijaan.

Seiliin tuli Suomen sodan jälkeen, vuonna 1809, tarkistuskomitea. Heidän mukaan Seilissä oli potilaille tarpeeksi ruokaa, mutta kaikessa muussa potilaat elivät suuressa puutteessa. Potilashuoneet olivat pieniä, niitä ei tuuletettu edes kesällä ja haju oli hirveä. Potilailla ei juuri ollut vaatteita, ja he nukkuivat puulavereilla, joissain harvinaisissa tapauksissa oli joillain potilailla olkia joiden päällä nukkua. Komitea suositteli että potilaiden oloja tulisi pikimmiten parantaa, mihin myös keisari yhtyi.

Mielisairaala

1700-luvun alusta 1800-luvun puoleen väliin Seilin mielisairaala oli noin 50 potilaspaikallaan Suomen suurin mielisairaala. Tilaa oli kuitenkin vähän, ja rakennettiin enemmän potilastiloja. Alettiin myös suunnitella uuden päärakennuksen rakentamista, jonka lopulta suunnitteli Per Johan Gylichiä. Päärakennusta alettiin rakentaa vuonna 1851. Gylich on muun muassa suunnitellut Turun vanhan raatihuoneen ja Åbo Svenska teaternin, joista jälkimmäisen Engelin kanssa yhteistyössä. Uusien tilojen myötä potilaspaikat lisääntyivät 67:ään.

Potilashuone

Päärakennukseen tuli loppujen lopuksi kaksi käytävällistä potilashuoneita, sekä muutama potilashuone julkisivun yläkertaan, päiväsali, keittiö ja ruokailutilat. Potilashuoneet olivat 1,80 x 2 metriä suuret, ja kaikissa oli oma ikkuna, peti ja pieni pöytä. Huoneet lämmitettiin kamiinoilla, joiden lämmitysluukut voitiin avata ainoastaan käytävän puolelta. Huoneet maalattiin suurilla neliöillä. Väriskaala kulki ruskean eri sävyissä, ja jonkin verran sinisen puolella. Ajateltiin että suuret geometriset kuviot ja valitut värit auttaisivat potilasta rauhoittumaan. Jos potilas oli rauhaton, hänet voitiin eristää omaan huoneeseensa, aina tunnista useampaan kuukauteen.

Kun Lapinlahden sairaala Helsingissä valmistui, keisari määräsi, että Selistä siirrettäisiin ne potilaat, joiden parantumisesta oli toivoa, Lapinlahteen. Sellaiset kroonikkopotilaat, joiden ei uskottu voivan parantua, taas jätettäisiin ja muualta siirrettäisiin Seiliin. Tähän aikaan, 1840-luvun molemmin puolin, ajatus parantumattomista ja parannettavista potilaista tuli yhä tavallisemmaksi mielipiteeksi lääketieteessä. Samaan aikaan myös psykiatria alkoi kasvaa esiin omana osana lääketiedettä, ja sitä ruvettiin opettamaan enemmän yliopistoissa. Seilin muuttaminen parantumattomien mielisairaalaksi oli siis tulosta laajemmasta muutoksesta.

Vuonna 1889 lääkintähallitus teki päätöksen, että Seilin miespotilaat siirrettäisiin Käkisalmen uuteen mielisairaalaan. Rakennus oli aiemmin toiminut vankilana. Seiliin jäi ainoastaan naispotilaat, ja muutama perhehoitokokeilun miespotilas. Tästä aina vuoteen 1962 Seilin mielisairaala toimi naisten mielisairaalana.

Potilaat ja diagnoosit
Mielisairauksille on eri aikoina ollut erilaisia nimiä ja eri aikoina myös erilaisia vaivoija on pidetty mielisairauksina. Tavallinen syy tulla katsotuksi mielisairaaksi on Seilin mielisairaalan toiminnan aikana ollut häiritsevä outo ja rauhaton käyttäytyminen. Rauhallisia mielisairaitahan ei ole ollut yhtä hankala hoitaa kotona. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa tavallisimpia diagnooseja olivat melankolia ja mania. Mielisairautta nimitettiin diagnooseissa dementiaksi, mikä tulee latinan johteista de = epä ja mens = mieli. Esimerkiksi skitsofreniaa edeltävänä diagnoosina pidettyä sairautta kutsuttiin dementia praecoxiksi. Sen jälkeen kuin Paul Eugen Bleuler kuvasi skitsofreniaa omana sairautena, ja siitä tuli oma nousi oma sairausnimike vuonna 1911, diagnoosia alettiin käyttää laajasti myös Suomessa. Seilin mielisairaalan toiminnan viimeisillä vuosikymmenillä skitsofreenikkoja oli potilaista jo kolmannes.

Seiliin otettiin myös niin kutsuttuja vajaamielisiä. Vajaamielisillä katsottiin olevan matalampi älykkyysikä kuin ”normaaleilla”. Vajaamieliset taas jaettiin debiileihin, imbesilleihin ja idiootteihin.
Idioottieen (tylsämielisten) älykkyysikä katsottiin olevan noin 0 – 6 vuotta, imbesillien (vähämielisten) 6 – 14 vuotta, kun taas debiilit (heikkomieliset) pystyivät älykkyydeltään yltämään lähes normaalin henkilön tasolle. Heikkomielinen pystyi suorittamaan helppoja töitä ja suopeissa olosuhteissa jopa elättämään itsensä. Noin 1920-luvulta alettiin yleisesti mitata älykkyyttä Binet’n älykkyystesteillä. Suurta osaa vajaamielisistä kutsuttaisiin tänä päivänä kehitysvammaisiksi, mutta monet jotka eivät läpäisseet testejä, eivät välttämättä olleet kuin vähän tai ei lainkaan koulun käyneitä ja siksi pärjäsivät huonosti testeissä.

Seilissä oli myös jonkin verran kriminaalipotilaita, eli henkilöitä, jotka olivat tuomittu syyntakeettomiksi johonkin tekemäänsä rikokseen.

Hoito
Hoitomenetelminä pidettiin lähinnä erilaisia tapoja joilla potilaat saatiin rauhallisiksi: kylpyjä, kääreitä, eristämistä ja sitomista. 1900-luvulla tulivat ensimmäiset rauhoittavat lääkkeet, barbituriaatit. Työtä pidettiin terapiana, ja potilaat valmistivat tekstiilejä, pesivät, siivosivat ja tekivät muuta sairaalan työtä. Jotkut luotettavat potilaat päästettiin töihin myös saaren asukkaiden taloihin ja toiminnan loppupuolella myös aina Nauvoon saakka. Rauhalliset ja luotettavat potilaat saivat myös ulkoilla sairaalan puutarhassa. Mitään kirurgisia toimenpiteitä, sähkö- tai insuliinisokkihoitoja y.m. Seilissä ei tehty.

Puutarhan ulkoilualue sijaitsi päärakennuksen takana olevassa rinteessä.

Vaikka Seili olikin parantumattomien mielisairaalana yli sata vuotta, jonkin verran potilaita päästettiin pois. Osa siirrettiin muihin mielisairaaloihin, kuten Pitkäniemeen, ja osa pääsi kotiin. Jutta Ahlbäck-Rehn on keskustellut asiasta väitöskirjassaan, ja tullut siihen tulokseen, että ainakin 1900-luvun alussa monet kotiinkirjaamisissa kirjattiin syyksi parantuminen, vaikka Ahlbäck-Rehn antaa ymmärtää, että mahdollisesti kyseessä olisi ollut alun perin virhediagnoosi. Läheskään aina eri lääkärit ja psykiatrit eivät nimittäin olleet samaa mieltä mahdollisesta diagnoosista, mikä Ahlbäck-Rehnin mukaan oli tavallista varsinkin kriminaalipotilaiden tapauksissa. Tämä on ehkä selitettävissä sillä, että juuri heidän kohdallaan usein tehtiinkin pidemmät tutkimukset ja potilaita siirrettiin enemmän laitoksesta toiseen ennen Seiliin joutumista.

Seilin mielisairaalan toiminta loppui vuonna 1962. Toiminnan lopettamista oli harkittu useampaan otteeseen jo 1800-luvulta saakka. Uusia potilaita ei enää kirjattu Seiliin vuodesta 1944. Vielä 1962 jäljellä olevat potilaat siirrettiin muihin mielisairaaloihin tai vanhainkoteihin, riippuen heidän tilastaan. Toiminta lopetettiin koska se katsottiin olevan jo aikaansa jäljessä. Seilissä ei ikinä ole ollut psykiatrin virkaa, ja kuten jo yllä mainittiin, hoitomenetelmät eivät ulottuneet uusiin lääkkeisiin eikä suurempiin toimenpiteisiin. Saaren eristäytynyttä sijaintikaan ei enää pidetty varsinaisen hyvänä asiana.


Lähteet:
Achté, Kalle ja Turunen, Sakari, ”Seilin hospitaali 1619 – 1962” Käytännön lääkäri 1:1971.
Ahlbäck-Rehn, Jutta, Diagnostisering och disciplinering Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889 – 1944 (Åbo 2006).
Shorter, Edward, Psykiatrian historia (Hoboken/Helsinki 2005).
Burton, Neil, A Brief History of Schizofrenia, http://www.psychologytoday.com/blog/hide-and-seek/201209/brief-history-schizophrenia, 17.7.2013.
Wiki Commons,  http://en.wikipedia.org/wiki/File:Philippe_Pinel.jpg, 19.7.2013.

Lisa Svanfeldt-Winter