1800-luvulla mielisairaalat ja potilasmäärät kasvoivat todella paljon. Edward Shorter antaa esimerkiksi kuinka Englannissa mielisairaala-asyyleissä potilaspaikkoja oli keskimäärin vuonna 1820 57 kappaletta. Vuonna 1870 niitä oli keskimäärin 473. Myös määrät heitä, jotka hakivat apua hermosairauksiin kylpylöistä, kasvoi lähes samoissa mittaluokissa. 1800-luvun loppupuolella esimerkiksi Wiesbadenin kylpylässä kävi vuodessa kymmeniätuhansia asiakkaita. Seilin mielisairaala oli Suomen suurin aina 1800-luvun alkupuolelle saakka. Potilaita oli silloin noin 50. 1841 valmistu Lapinlahden sairaala Helsingissä, jonne Seilistäkin lähetettiin potilaita. Seilin potilaspaikkojen määrä nostettiin 69:n, kun uusi päärakennus valmistui 1800-luvun puolessa välissä. Tällöin Seilin mielisairaala ei kuitenkaan enää ollut läheskään maan suurin.
Potilaiden määrä siis nousi, mutta mistä se johtui? Tästä on useita teorioita. Yksi ääripää tutkijoista esittää, että potilaiden määrä riippui sairauden määrittelystä. Heidän mukaan potilaita siis tuli enemmän koska enemmän ihmisiä diagnostisoitiin sairaiksi, eikä siksi, että sairautta olisi enemmän. Toinen ääripää esittää, että sairaudet ovat yleistyneet, mikä johti suurempaan määrään potilaita.
Ensimmäisenä esitelty ääripää korostaa sosiaalista yhteyttä, ja sitä kutsutaan sosiaaliseksi- tai anti-psykiatriseksi tulkinnaksi. Yksi tähän suuntaukseen kuuluva teoria on niin kutsuttu leimaamisteoria, joka painottaa ympäristön odotuksia poikkeavuudesta, jonka poikkeava henkilö sitten täyttää. Normaaliutta on tutkittu paljon sosiologian piirissä, jossa varsinkin Emile Durkheim (1858 – 1917) on tullut tunnetuksi teoriallaan siitä, että sairaudet ja eroavaisuudet ovat konstruktioita: kärjistettynä diagnooseja kehitetään valtion tai jonkun muun vallankäyttäjän tarpeeseen. Durkheimin voi sanoa yhdessä Kai Eriksonin ja Talcott Parsonin kanssa panneet alulle kokonaisen poikkeavuutta tutkineen koulukunnan, jolla edelleen on vaikutusta varsinkin sosiologiseen tutkimukseen.
Toinen sosiaalista yhteyttä painottava teoreetikko on Michel Foucault, joka on tunnettu muun muassa valtaa koskevista tutkimuksistaan, ja on kirjoittanut mielisairaiden, vankien ja sairaaloiden historioista. Häntä on tulkittu niin, että valtiot ja lääketieteen ammattilaiset pyrkivät pönkittämään asemiaan diagnostisoimalla ihmisiä sairaiksi ja hulluiksi. Normaalin ja epänormaalin rajaa ruvettiin vetämään yhä tarkemmilla diagnooseilla ja sulkemalla epänormaalit mielisairaaloihin. Tässä yhteydessä Foucault usein lasketaan strukturalistiksi (vaikkei itse siitä määritelmästä pitänyt), jotka korostivat esimerkiksi diagnoosien olevan konstruktio. Strukturlistit eivät kieltäneet etteikö ihminen voi saada fyysisiä sairauksia tai loukkaantua, mutta korostivat yhteisön mielipidettä siitä, mikä oli suotavaa, normaalia ja sairasta. Foucaultista inspiroituneet tutkijat painottavat usein valtaan liittyviä aspekteja analysoidessaan näitä konstruktioita.
Toinen ääripää on biologis-neurologisesti suuntautunut. Sen mukaan mielisairauksia syntyi varsinkin 1800-luvulla, ja että niitä potevien määrä kasvoi. Edward Shorter huomauttaa esimerkiksi, että jouppohulluus ja neurosyfilis olivat sairauksia, jotka johtivat psykooseihin, ja joiden määrä kasvoi huimasti 1800-luvulla.
Kaikkien psyykkisten sairauksien kasvuun ei kuitenkaan ole löytynyt yhtä vedenpitäviä todisteita kuin neurosyfiliksen ja juoppohulluuden tapauksissa. Tästä onkin syntynyt ehkä laajimman kannattajakunnan suuntaus, joka painottaa näiden kahden ääripään sekoitusta.
Lähteet:
Ahlbeck-Rhen, Jutta, Diagnostisering och disciplinering Medicinsk diskurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889 – 1944 (Åbo 2006).
Foucaul, Michel, Madness and Civilization A History of Insanity in the Age of Reason (London 1967).
Nilsson, Roddy, Foucault En introduktion (Malmö 2008).
Shorter, Edward, A History of Psychiatry (New York 1997).
Lisa Svanfeldt-Winter
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti